Maalaismaisemaa

Ollaan päädytty jälleen Savitaipaleen pihamaalle ainakin viikonloppuun asti. Jos vain kirjoitusinnostukseni säilyy, saatetaan viipyä täällä pitempäänkin. Kuten yllä olevasta näkyy, Rusti on kuin talonomistaja. Pihalla ei kuitenkaan lähdetä muiden matkaan, vaan seurataan tiiviisti mun jalkoja. Sinänsä hyvä piirre koirassa, mutta koira jää kyllä vaille muita viihdyttäjiä, kun ei heidän matkaansa lähde. Viikonloppuna talo tuleekin täyteen väkeä, katsotaan sitten mitenkä koirapoika innostuu täällä juoksentelemaan. 

Eilen Savitaipaleelle ajoa edelsi juna-ajelu Pasilasta Tikkurilaan. Oltiin tiistaina menty ekaa kertaa paikallisjunalla Pasilasta keskustaan (käytiin Rustin kanssa pyörii vähän yliopiston päärakennuksella, Espalla ja kauppatorilla sekä ajettiin ratikalla Vallilaan), mikä sujui oikein hienosta Rustin ollessa sylissä. Tiksiin Rusti matkusti lattialla, ja matka sujui jälleen kuin vanhalta tekijältä. Ensin vähän luimisteltiin junan kolinoita sen kiihdyttäessä, mutta tottui niihin melko nopeasti eikä loppumatkasta enää reagoinut ollenkaan kilkutteluihin. Liikennevälineistä olisi vielä metro kokematta ja tietenkin kaukojuna. Kaukojunassa en tosin usko olevan mitään ongelmaa, ne kun ei pidä edes mitään kolinaa (paitsi jos vaunujenväliset ovet on rikki eikä mene kiinni). Kaukojunissa on tietty muita koiria ja eläimiä, mutta niihinkin ollaan tähän asti suhtauduttu rauhallisesti eli tuskin junassakaan tulee mitään ongelmaa. Pyörään totuttelua (ei mitään pyörälenkkejä tietenkään) pitäisi myös aloitella, kunhan kerkiäisi.

Tänään ehdittiin pihalla jo kurittaa Mellin vanhaa nallea:

Ja harjoitella kaivuuhommia:

Päivän poseerauskin ikuistettiin:

Sunnuntaisisarukset ja maanantaimöröt

Sunnuntaiaamuna vaelleltiin metsissä, ja yritin epätoivoisesti kuvata nenä maassa touhuilevaa koirapoikaa. Yleisin asetelma oli kymmenen-kahdenkymmenen metrin päässä koiranpentu rintamasuunta minusta poispäin, ja kameran linssissä lipun tavoin pomppiva häntä ja sen alla pennunpylly lisävarusteineen. Lisäksi valo oli jotenkin huono ja kameran asetukset jotain aivan sopimatonta. Järkkäri taitaa mennä hankintaan, kunhan pankkitilin sisältö vähän kasvaa. Rustilla oli joka tapauksessa kiitettävästi puuhattavaa elokuisessa metsässä ja löysi tapansa mukaan puuhasteltavaa, vaikka minä kameran kanssa temppuilinkin.

Pari tuntia metsässäsamoilun jälkeen törmättiin pihalla menneellä viikolla tutuksi tulleeseen kolmannen kerroksen Dumbo-cottoniin, ja kameran haettuani sain tallennettua pari hetkeä poikien leikki-iloittelusta. Tällä kertaa kuvauksen ongelmana oli lähinnä se, että koirat halusivat joko pyöriä jaloissa tai juosta pihaa ympäri hullua vauhtia, missä ei niin kuvaaja kuin kamerakaan olisi pysynyt tahdissa tekemälläkään. Rustin leikkityyli on edelleen ärinää ja murinaa, ties mikä terrieri tuosta vielä kuoriutuukaan. Hassuinta on, että Rusti ei ole tavannut ketään, joka leikkiärinän sille olisi opettanut (edesmenneet Remu ja Melli olisivat tähän kyllä kyenneet!). Valkoisesta ja karvaisesta Dumbosta ei aina erota mikä on pää ja mikä häntä.

Touhua täynnä ollut sunnuntaipäivä jatkui iltapäivällä, kun matkustettiin ensin Rustin kanssa bussilla mallikkaasti Konalaan, josta päästiin Monican ja Nemo-veljen kyydissä jälleen pentutreffeilemään Klaukkalaan Teppo-veljen luoksen. Mukana automatkailemassa oli myös veljessarjan neljäs osapuoli, Papu. Päämääräpaikassa seuraan liittyivät myös Luna-sisko ja jotain sukua (en nyt millään jaksa ajatella, mitä) oleva Kipinä-täti. Kasvattajallekin siis tällä kertaa muistettiin ilmoittaa, ja Milla pääsi pitkästä aikaa moikkaamaan mussukoitaa. Hyvin näkyivät pennut vielä ensimmäisen keinoemonsa muistavan. Pentupainit menivät hyvin, ja niin koirat kuin ihmiset viettivät virikkeelliset kaksi tuntia. Ainakin allekirjoittanutta väsytti paluumatkalla autossa lähes yhtä lailla kuin nelijalkaistakin ystävää, vaikka en tietääkseni ollut itse riehunut pihalla paljonkaan. Koirat riekkuivat sitäkin enemmän, ja pitihän Papun ja Rustin kokeilla vähän voimainmittelöäkin niin, että pojat piti ihan ihmiskäsin erottaa toisistaan. Tuloksena siitä muutamat hampaanjäljet niin pentujen kuin erään kirjoittajankin kämmensyrjässä. Papu on eittämättä edelleen porukan pomo. Yhteenoton jälkeen Rustikin se näytti vihdoin uskovan ja selvästi väisti Papua eikä yrittänyt mennä sen luo ehdoin tahdoin härkkimään. Pyrkyri tyytyy ainakin vielä paikkaansa pentuklaanissa. Tällaisen lyhyen alustuksen jälkeen painien visuaaliseen maailmaan.

Alkutuumailua

Mitä seuraavaksi?

Veljesrakkautta ála Nemo ja Rusti

Rusti ilmeilee

Göötti-ilmeilyä - osa II

Göötti-ilmeet - osa III - saa nauraa!

Teposta hieno pääkuva

Kipinä, Luna ja vähän kuolaa linssissä

Liekö ollut väsymyksen aiheuttamaa stressiä vai jotain muuta sähköisyyttä ilmassa tehosunnuntain jälkeen maanantaina, kun Rustia olisi NIIN nukuttanut koko aamupäivän. Muutenkin penska oli vähän herkällä päällä, sillä päivällä pihalla mennessämme pelästyi mattojen tamppaamisesta kuuluvaa ääntä niin kovasti, että meidän piti lähteä sisälle takaisin, kun pissaamisestakaan ei tullut mitään. Ensin ajattelin, että alkusäikähdyksen jälkeen rohkaistuu, mutta pentu meni vain enemmän lukkoon ja pyrki paniikissa jopa karkuun. Koitettiin sitten sisällä aulassa juustonpalojen avulla vähän rohkaistua, mutta siitäkin huolimatta Rustilla kesti pari tuntia palautua paukutuksesta. Se herkistyi äänille tuon kokemuksen jälkeen selvästi, sillä se kuunteli ulkoa kuuluvia kovempia ääniä vähän peloissaan lähes koko päivän. Ääniä, joista ei ennen ole mitään välitetty. Lisäksi se säikähti tänään myös tyhjää limsapulloa, jonka ruttua oikaisin. No, pullon kanssa sitten vähän treenattiin paukuttelun sietämistä. Lisäksi Rusti sai kyseisestä pullosta iltaruuan, joten siinä oli kolinaa kyllikseen. Toivon vain, että tämä on ohimenevä mörköikävaihe, eikä Rustista tule paukkuarkaa. Vähän kyllä penska reaktio jäi mietityttämään, sillä noita paukkuarkoja koiria on tullut nähtyä ja muistutti vähän liikaa paniikinomaiselta pelolta... En kyllä kuolemaksenikaan muista, missä iässä Melli alkoi paukkuihin reagoida. Onneksi Rusti ei sentään pelkää ukkosta! Neuvot ovat kuitenkin tarpeen. Millalta voisin kysyä, kannattaako olla huolissaan ja onko gööttipennuilla usein tällaista? Riikka taas voisi antaa vähän neuvoja paukutteluun totuttamisessa, jos tällainen käytös Rustiikilla jatkuu.

15-viikkoinen Rusti

Jätkä se vaan kasvaa ja vahvistuu

Elokuisen helteen uuvuttava gööttilapsi on nuokahtanut sängyn alle, mutta onneksi omistaja on vielä jalkeilla. Aivan aluksi taas hieman Rustin ihmeellisyyden (niin, ainahan ne omat on kaikkien muiden lapsia ihmeellisempiä? Tähän lauseeseen voimme tällä kertaa soveltaa koiria) hehkutusta. Poika oli tänään yli 5h yksinänsä, eikä ollut pissannut sisälle kertaakaan! Jäljistä päätelleen ei ollut juuri hillunut, kuten eilen yksinollessaan, vaan luulen sen nukkuneen koko poissaoloni ajan. Olen vähitellen pidentänyt yksinoloaikaa, kun tähän on nyt kerran ollut näin hyvä mahdollisuus, kun mulla ei ole mitään pakollisia menoja. Suunnilleen puolen tunnin lisätahtia olen yksinoloaikaa lisännyt. Eikä ikinä kuulu ininää tai haukkuja kun lähden, hieno on kaveri! Lisäksi Rusti on vihdoin oppinut pyytämään ulos kun on hätä. Idea ei tosin tule mieleen silloin, kun se puuhailee intohimoisesti luun tai muun vastaavaan viihdykkeen seurassa, tätä taitaa yllättää tällöin liian nopeasti. Pissa- ja kakkajutuista nyt kuitenkin vähän relevantempeihin uutisiin.

Kuluneella viikolla opetin Rustille naksuttimen idean. Äänenpäästäjänä ei kuitenkaan meillä ole tavanomainen naksutin, vaan piltti-purkin kansi. Hyvin soi :) Katsotaan, kuinka kauan kansi kestää. Sen rikki mennessä saan ainakin hyvän syyn mennä ostamaan uuden, muuten kun ei ikinä ole hyvää syytä mennä ostamaan lastenruokaa. Naksun ääneen ehdollistaminen tapahtui yhden iltapäiväruoan nappuloiden avulla, ja hyvin ehdollistui tuolla määrällä toistoja. Sen jälkeen ollaankin alettu treenaamaan kosketuskeppiä naksun avulla, koska sanallinen kehu on kyllä nopean kosketuksen palkitsemiseen liian hidasta. Tai ainakin minä olin liian hidas. Olen siis sekä naksun että kosketuskepin käytössä amatööri, ja tunnen itseni paljon tyhmemmäksi kuin koira. Varsinkin kosketuksen ajan pidentäminen tuntuu todella hankalalta. Lisäksi kepin puremisesta ei olla päästy eroon, sillä - myönnetään - olen palkannut suu auki keppiin koskettamisesta. Rusti on aina niin ahneuksissaan silloin, kun sitä koulutan, että ihan luonnostaan yrittää ottaa kepistä kiinni tai vähintään odottaa suu auki palkkaa. Tuntuu, että olisi jo opettanut perusasennon, jos en tuota kosketuskeppiä meinaisi käyttää. Mutta kaipa se pitemmän päälle parantaa seuraamisen opettelua, jos kepin idean jaksaa koiralle opettaa. Säästää ainakin omaa selkäänsä ja niskanikamiaan.

Myös eteen istumista pitäisi alkaa harjoitella ennen kuin koira kasvaa liikaa ja alkaa tajuta omaa tilaansa. Poika kun on aika itsenäinen luonne, eikä ihan hirmuisesti ihmiskosketusta hae. Sänkyyn se muuten jo kiipeää, jos haluaa tulla. Tämä on tapahtunut muutaman kerran aamuisin, kun Rusti on halunnut ulos tai ruokaa. Eteen istumiselle en vain ole vielä keksinyt hyvää käskyä, mitä te muut käytätte? Heittäytyisinkö vaikka ruotsalaiseksi ja ottaisin käskyn "Kom!" käyttöön kisaliikettä varten? Tuohan voisi olla vallan toimiva. Eteen istuminen on nyt kai opetettava ainakin mahdollista BH-koetta ajatellen. Täytyykin tarkistaa, onko sitä kovin monet göötit suorittanutkaan.

Omaa tahtoa tulee päivä päivältä lisää, ja siihen joutuu erityisesti ulkoillessa kiinnittämään huomiota. Aina ei olla enää niin enkeleitä kuin muutaman ensimmäisen viikon aikana. Luoksetulo on kuitenkin aina Rustille kannattavaa, joten hyvin yleensä aina käskyn kuulee. Myös, vaikka pihalla hyppelisi varpunen. Pupu sen sijaan on aika kova houkutus. Onneksi pihan ympärillä on aidat, niin koira pysähtyy automaattisesti. Jatkossa on hauska (tai ei niin hauska) nähdä, lähteekö ajamaan pupusia ihan tosissaan vai pysähtyykö pyrähdyksen jälkeen. Eli aika näyttää, tarviiko mun alkaa kokeilla ääneni vakuuttavuutta... Mutta katsotaan, saanko illan kuluessa näppäiltyä muutaman kuvan juttuun virkistykseksi, vai odotellaan sunnuntain pentuetapaamisen kuvasatoa.

Kissoja, koiria, hevosia ja lehmiäkin melkein

Rusti on tässä parin viikon kuluessa ehtinyt nähdä monenmoista eläintä, kuten otsikkokin kertoo. Toisen kerran Rustin kanssa kotona käydessämme yhteiselo alkoi jo sujua Massen kanssa vallan hyvin. Muutaman kuvankin sain näpättyä, mutta lähes kaikissa kissa mököttää tai koira härvää ympäriinsä ollen menossa varmasti eri suuntaan kuin mihin kameran zoomi osoittaa. Kuten ylläolevastakin kuvasta välittyy, Masse ei niin Rustin pusuista olisi välittänyt. Rustikin tämän aika hyvin tajusi, vaikka välillä piti esittää leikkiinkutsuja ihan varmuudeksi. Mutta ei, arvokkaat kissat ei leiki pentujen (tai koirien) kanssa. Ennen Savitaipaleelle menoa Rusti ehti saada nenilleen kaverini nuoremmalta kissalta, mutta tästä ei onneksi mitään kammoa tai inhoa jäänyt, tosin Masse oli tuttu jo entisestään.

Tällä toisella Savitaipale -reissulla ehdittiin nähdä neljää sakemannia ja yhtä hevosta ihan lähietäisyydeltä. Rusti ehti pöllähtää 34-vuotiaan Hepan jalkoihinkin ennen kuin ehdin hätiin. Heppa on kyllä tottunut jaloissa pyöriviin koiriin, mutta vanhuuttaan ei enää näe tai kuule aivan priimasti ja tämän takia olisi voinut vahingossa tallata vaikka tassulle. Ja eihän noin pienellä ole vielä muutenkaan reagointikykyä, jos hevonen kaviotaan liikauttaa. Harmikseni kamera oli taas jääny johonkin, en muista mihin, enkä saanut Hepasta ja Rustista yhteiskuvaa enkä Heppaa erikseenkään. Sillä olisihan tuollainen fossiili jo ikuistettava <3

Lehmiä ei tälläkään kertaa nähty pellolla, vaan ne olivat taas sisällä navetassa, varmaankin kuumuuden ja kärpästen vuoksi. Lehmikoira ei siis ole vieläkään kunnolla nähnyt paimennettaviaan. Luulen, että reaktio niitä kohtaan on hyvin samanlainen kuin hevosiakin: ensin vähän kyräillään ja tarpeen vaatiessa hyökätään jalkoihin pyörimään. Tosin ei tietenkään tunkeuduttaisi mihinkään laitumelle lehmiä katsomaan, hillitysti sähkölangan takaa vain kurkisteltaisiin. 

Savitaipaleella oltiin siis toistamiseen viikko sitten viikonloppuna. Rusti sai tutustua taas moneen uuteen paikkaan ja moneen eri autoon, joissa matkustettiin :) Juna ja metro on meillä edelleen kulkuvälineistä käymättä, täytyisi joku päivä lähteä ihan varta vasten retkeilemään junan kanssa. Helsingin keskustaakaan ei olla vielä katsastettu. Rusti matkustaa bussissa tosi hyvin, mutta ei kyllä uskaltaisi ainakaan vielä tulla itse matalalattiabussiin. Ulosmeno ehkä onnistuisi, mutta sitä ei olla vielä kokeiltu. Äijä mahtuu vielä hyvin syliin ja on muutenkin helpompi kontrolloida. Bussin ovien suhauksen kun vielä vähän pikkuäijää hirvittää.

Möhkö

Viime viikko meni helteillessä Helsingissä, Rustin kanssa ei juuri kummempaa tehty. Möhkö-staffi kävi leikkimässä, mutta paineista ei kyllä tullut mitään, 2- vuotiaan staffiuroon tajuamatta omaa kokoaan pentuun nähden. Rusti antoi Möhkön kyllä kuulla kömpelyydestään: kun pennun kiljunta ei auttanut, täytyi mennä Matleena jalkoihin turvaan ja alkaa ihan rähjätä isommalle. Oman tilansa osaa tuo poika kieltämättä ottaa. Muutoin viikko oli hiljaiseloa perjantaihin asti, jolloin Rusti sai mahataudin. Aamulla oli ensin ripuli ja kohta sen jälkeen alkoi oksentaa rajusti. Säikäytti sen verran, että illasta, kun penska alkoi mennä velttoon kuntoon ja lopetti syömisen ja juomisen, piti lähteä YES:lle päivystykseen. Muuten en olisi lähtenyt, mutta oli perjantai, kova helle ja oltiin lähdössä Kimmon kanssa yhden yön reissulle Pohjanmaalle ja Rusti oli jäämässä Helsinkiin hoitoon. Rustin vointi alkoi kohota jo sairaalan viileällä lattialla odotellessa ja suostui jo juomaankin itsenäisesti. Vastaanotolla siitä otettiin varuiksi verikokeet kuivumisen katsomiseksi (vaikka silminnähden ei ollut vielä kuivunut, niskanahka palautui nopeasti) ja laitettiin vähän nestettä nahan alle. Veriarvot oli kunnossa, mutta lievän tulehdussolujen määrän nousun takia sai ab-kuurin, vaikka en tiedä, onko siitä suolistolle enemmän hyötyä vai haittaa. Oksennuksenestolääkitys aloitettiin myös, eikä Rusti sen jälkeen enää oksentanutkaan. Kotiin päästyämme Rusti oli lähes entisellään, joskin väsynyt tietenkin, ja päätin kuitenkin lähteä reissuun. Lauantaina Rusti olikin ollut jo ihan normaali oma itsensä ja syönyt ja juonut normaalisti. Mahakin oli tasoittunut sunnuntai-iltaan mennessä kun tulin kotiin. Episodi osoitti kuitenkin sen, että vakuutus kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa. Oli muuten eka kerta, kun olin pitempään erossa Rustista, ja oli muuten ikävä! Hotellissakin lauantai-iltana tuli aina välillä sellainen tunne, että nyt se Rusti pitää vielä pissalle. Lisäksi olin myös vähän huolissani koiran voinnista, mutta onneksi Annalta tuli rauhoittava tieto, että kaikki on oikein hyvin. 

Rustikkaan kanssa ei olla hirveesti opeteltu uusia asioita viime päivinä, kun on ollut niin kamalasti kaikkea muuta tekemistä. Kosketuskepin idean Rusti tajuaa jo ihan hyvin, mutta mulla itselläni on sen käytössä vielä tekemistä. Rustia pystyy jo vähän ohjaaman kepin avulla, mutta ei pitkää matkaa. Kisaseuraamista ei siis olla vielä päästy opettelemaan, vaikkakin kadulla Rusti osaa seurata hienosti vähän väljemmin. Maahanmeno onnistuu ilman käsimerkkiä, mutta vapaa-käskyn merkitys ei ole vielä ihan selvillä. Yleensä silloin, kun sanoin vapaa, koira jää hienosta paikalleen, ja nousee puolestaan silloin, kun en ehdi vapauttamaan koiraa. Noh, harjoitellaan.

Tissikumit maistuu jo nuorellekin

Taistelutahtoinen yritti viedä kameran