Sunnuntaisisarukset ja maanantaimöröt

Sunnuntaiaamuna vaelleltiin metsissä, ja yritin epätoivoisesti kuvata nenä maassa touhuilevaa koirapoikaa. Yleisin asetelma oli kymmenen-kahdenkymmenen metrin päässä koiranpentu rintamasuunta minusta poispäin, ja kameran linssissä lipun tavoin pomppiva häntä ja sen alla pennunpylly lisävarusteineen. Lisäksi valo oli jotenkin huono ja kameran asetukset jotain aivan sopimatonta. Järkkäri taitaa mennä hankintaan, kunhan pankkitilin sisältö vähän kasvaa. Rustilla oli joka tapauksessa kiitettävästi puuhattavaa elokuisessa metsässä ja löysi tapansa mukaan puuhasteltavaa, vaikka minä kameran kanssa temppuilinkin.

Pari tuntia metsässäsamoilun jälkeen törmättiin pihalla menneellä viikolla tutuksi tulleeseen kolmannen kerroksen Dumbo-cottoniin, ja kameran haettuani sain tallennettua pari hetkeä poikien leikki-iloittelusta. Tällä kertaa kuvauksen ongelmana oli lähinnä se, että koirat halusivat joko pyöriä jaloissa tai juosta pihaa ympäri hullua vauhtia, missä ei niin kuvaaja kuin kamerakaan olisi pysynyt tahdissa tekemälläkään. Rustin leikkityyli on edelleen ärinää ja murinaa, ties mikä terrieri tuosta vielä kuoriutuukaan. Hassuinta on, että Rusti ei ole tavannut ketään, joka leikkiärinän sille olisi opettanut (edesmenneet Remu ja Melli olisivat tähän kyllä kyenneet!). Valkoisesta ja karvaisesta Dumbosta ei aina erota mikä on pää ja mikä häntä.

Touhua täynnä ollut sunnuntaipäivä jatkui iltapäivällä, kun matkustettiin ensin Rustin kanssa bussilla mallikkaasti Konalaan, josta päästiin Monican ja Nemo-veljen kyydissä jälleen pentutreffeilemään Klaukkalaan Teppo-veljen luoksen. Mukana automatkailemassa oli myös veljessarjan neljäs osapuoli, Papu. Päämääräpaikassa seuraan liittyivät myös Luna-sisko ja jotain sukua (en nyt millään jaksa ajatella, mitä) oleva Kipinä-täti. Kasvattajallekin siis tällä kertaa muistettiin ilmoittaa, ja Milla pääsi pitkästä aikaa moikkaamaan mussukoitaa. Hyvin näkyivät pennut vielä ensimmäisen keinoemonsa muistavan. Pentupainit menivät hyvin, ja niin koirat kuin ihmiset viettivät virikkeelliset kaksi tuntia. Ainakin allekirjoittanutta väsytti paluumatkalla autossa lähes yhtä lailla kuin nelijalkaistakin ystävää, vaikka en tietääkseni ollut itse riehunut pihalla paljonkaan. Koirat riekkuivat sitäkin enemmän, ja pitihän Papun ja Rustin kokeilla vähän voimainmittelöäkin niin, että pojat piti ihan ihmiskäsin erottaa toisistaan. Tuloksena siitä muutamat hampaanjäljet niin pentujen kuin erään kirjoittajankin kämmensyrjässä. Papu on eittämättä edelleen porukan pomo. Yhteenoton jälkeen Rustikin se näytti vihdoin uskovan ja selvästi väisti Papua eikä yrittänyt mennä sen luo ehdoin tahdoin härkkimään. Pyrkyri tyytyy ainakin vielä paikkaansa pentuklaanissa. Tällaisen lyhyen alustuksen jälkeen painien visuaaliseen maailmaan.

Alkutuumailua

Mitä seuraavaksi?

Veljesrakkautta ála Nemo ja Rusti

Rusti ilmeilee

Göötti-ilmeilyä - osa II

Göötti-ilmeet - osa III - saa nauraa!

Teposta hieno pääkuva

Kipinä, Luna ja vähän kuolaa linssissä

Liekö ollut väsymyksen aiheuttamaa stressiä vai jotain muuta sähköisyyttä ilmassa tehosunnuntain jälkeen maanantaina, kun Rustia olisi NIIN nukuttanut koko aamupäivän. Muutenkin penska oli vähän herkällä päällä, sillä päivällä pihalla mennessämme pelästyi mattojen tamppaamisesta kuuluvaa ääntä niin kovasti, että meidän piti lähteä sisälle takaisin, kun pissaamisestakaan ei tullut mitään. Ensin ajattelin, että alkusäikähdyksen jälkeen rohkaistuu, mutta pentu meni vain enemmän lukkoon ja pyrki paniikissa jopa karkuun. Koitettiin sitten sisällä aulassa juustonpalojen avulla vähän rohkaistua, mutta siitäkin huolimatta Rustilla kesti pari tuntia palautua paukutuksesta. Se herkistyi äänille tuon kokemuksen jälkeen selvästi, sillä se kuunteli ulkoa kuuluvia kovempia ääniä vähän peloissaan lähes koko päivän. Ääniä, joista ei ennen ole mitään välitetty. Lisäksi se säikähti tänään myös tyhjää limsapulloa, jonka ruttua oikaisin. No, pullon kanssa sitten vähän treenattiin paukuttelun sietämistä. Lisäksi Rusti sai kyseisestä pullosta iltaruuan, joten siinä oli kolinaa kyllikseen. Toivon vain, että tämä on ohimenevä mörköikävaihe, eikä Rustista tule paukkuarkaa. Vähän kyllä penska reaktio jäi mietityttämään, sillä noita paukkuarkoja koiria on tullut nähtyä ja muistutti vähän liikaa paniikinomaiselta pelolta... En kyllä kuolemaksenikaan muista, missä iässä Melli alkoi paukkuihin reagoida. Onneksi Rusti ei sentään pelkää ukkosta! Neuvot ovat kuitenkin tarpeen. Millalta voisin kysyä, kannattaako olla huolissaan ja onko gööttipennuilla usein tällaista? Riikka taas voisi antaa vähän neuvoja paukutteluun totuttamisessa, jos tällainen käytös Rustiikilla jatkuu.

15-viikkoinen Rusti